Kuvaoppimisen syövereissä

Viikonvaihde on sujahtanut melkoista kyytiä niin Käta-raportin kuin kuvaoppimisenkin pyörteissä. Vaparetkessä on virinnyt kutkuttava kokeilu kuvaoppimisesta ja kysymysten asettelusta. Vähän samaahan me ollaan puuhailemassa tuolla Hurmoksen puolella, erona vaan, että oppijat itse tuottavat kuvat, joihin laaditaan kysymyksiä. Mutta osallistuminen Vaparetken sessioon sai aikaan melkoisen kysymysvyöryn muutoinkin. Kysymysvyöryn laukaisijana omalla kohdallani oli metsän varvikosta otettu kuva. Kuvan keskiössä oli keppi sekä joukko harmahtavia pikkupalleroita. Katselin iltasella kuvaa ja pohdin kysymyksiä. Ajatuksiin nousseet kysymykset kumpusivat luonnosta käsin, luontoretkeilijän silmin katsotusta maailmasta. Jätin jostain syystä kysymykset laittamatta ylös ja aamulla kun ulkoilutin koiraa sain ahaa elämyksen. Ensialkuun tylsähkö kuva sai aivan uuden käänteen - mitäpä, jos joku on vienyt tekomunia luontoon ja asetellut kepin provokoidakseen. No niin asiaan. Miten kuvantarkastelunäkökulma on sidoksissa hetkeen, jolloin havainnoidaan? Miten kysymyksen tasot ja ulottuvuudet vaihtelevat riippuen katsojan taustoista? Mitä tapahtuu, jos tarkasteltavana on kuvapari? Muuttuuko tulkinta? Muuttuuko tarkastelunäkökulma? Kärsiikö havainnointi, jos kuvia on monta? Milloin kysymyksistä ei olekaan enää hyötyä? Voiko kysymällä mennä liian pitkälle - ulos aiheesta? Tässä tämmöisiä aamupähkinöitä.